Osakunnan vaiheet

Tutkimusretki

Wiipurilaisen Osakunnan katsotaan syntyneen vuonna 1653, jolloin professori Martti Stodius nimitettiin inspehtorina valvomaan ylioppilaiden käytöstä. Hänen vastuualueeseensa tulivat kuulumaan Wiburgenses, jolla nimellä pitkän aikaa kaikki itäsuomalaiset yliopiston opiskelijat tunnettiin.

Turun akatemian ajan suurin nimi osakunnan jäsenistössä lienee osakuntaan 19-vuotiaana ylioppilaana vuonna 1757 kirjoittautunut Matthias Calonius. Sittemmin hän kokosi koko akatemian perustamisesta lähtien siinä opiskelleiden wiipurilaisten ylioppilaiden matrikkelin, toimi osakunnan kuraattorina 20 vuotta ja lakitieteen professorina osakunnan inspehtorina 1779-1814. Hän toimi myös Suomen suuriruhtinaskunnan ensimmäisenä prokuraattorina, virassa joka vastaa nykyistä oikeuskansleria. Turun ajan osakunnan tunnettuihin hahmoihin kuuluvat myös muun muassa Adolf Ivar Arwidsson ja osakunnan sittemmin kuraattorina Helsinkiin luotsannut Gabriel Rein.

Wiipurilaisen Osakunnan toimintaa ei haitannut se, että suuri osa kanta-alueesta kuului niin sanottuun Vanhaan Suomeen, Venäjään Uudenkaupungin ja Turun rauhoissa liitettyihin alueisiin. Vuoden 1812 alussa Vanha Suomi yhdistettiin Suomen suuriruhtinaskunnan kanssa. Tätä riemullista tapahtumaa osakuntaa päätti juhlia asettamalla sittemmin vuosijuhlapäiväkseen yhdistämistä järjestäneen komitean kokoontumispäivän 5. maaliskuuta. Vuonna 1819 Wiipurilaisen Osakunnan alueeseen määrättiin kuuluvaksi Viipurin läänin ohella valtaosa Savoa ja Pohjois-Karjalaa. Samoin osakuntaan liittyivät kotipaikkansa perusteella inkeriläiset ja muut Venäjältä tai Baltiasta kotoisin olevat ylioppilaat.

Helsinkiin muuttaneen yliopiston suurimmat osakunnat päätettiin jakaa pienemmiksi, jotta ylioppilaiden valvonta helpottuisi. Näin ollen vastustuksesta huolimatta Wiipurilaisesta Osakunnasta erotettiin vuonna 1833 Savo-Karjalainen Osakunta. Myöhemmin Wiipurilaisesta Osakunnasta erosivat ruotsinkieliset ylioppilaat muodostaen Östra Finlands Nationin ja kymenlaaksolaiset Viipurin läänissä asuneet muodostaen Kymenlaakson Osakunnan. Naapuriosakunnat halusivat pienentää Wiipurilaisen Osakunnan aluetta useaan otteeseen. Suurimman palan vei kuitenkin Neuvostoliitto, jonka johdosta osakuntaan pääasiallisesti liittyvät ylioppilaat ovat kotoisin pienestä nykyisestä Etelä-Karjalasta Lappeenrannasta Parikkalaan sekä siirtokarjalaissukujen edustajia eri puolelta Suomea.

Koko osakuntalaitos, johon kaikkien ei aatelisten ylioppilaiden oli kuuluttava, hajotettiin valtiolle vaarallisena vuonna 1853. Wiipurilainen Osakunta jatkoi toimintaansa epävirallisena toveripiirinä, jonka matrikkelia uudelleen 1868 laillistettu Osakunta jatkoi. Vuonna 1850 ideoidun Viipurin pamauksen muiston juhlimisen traditio kehittyi juuri tuona epävirallisena kautena.

1800-luvun lopulla alkoi Wiipurilaisen Osakunnan parissa voimakas kotiseututyö. Wiipurilaiset osoittautuivat kaikkein aktiivisimmiksi kansatieteellisen keräyksen parissa, ja lähes puolet nykyään Kansallismuseoon kuuluvasta Ylioppilaiden kansatieteellisen museon esineistä ovat Wiipurilaisen Osakunnan hankkimia. Museohankkeen uranuurtaja oli Osakunnan kuraattori Theodor Schvindt. Toinen hanke oli kansanopistotyö: Wiipurilainen Osakunta muun muassa keräsi iltamilla rahaa Kanneljärven (Uudenkirkon) opiston hyväksi. Iltamiinsa Osakunta tilasi musiikin nuorelta säveltäjältä Jean Sibeliukselta. Pääjärjestäjänä toimi Jac Ahrenberg. Myös nuori osakuntalainen Eliel Saarinen kuului iltamien hyväksi toimijoihin.

1900-luvulla Wiipurilainen Osakunta jatkoi kotiseuduntutkimustyötä. Omana julkaisusarjana jo vuodesta 1876 lähtien on toiminut Kaukomieli. Osakuntalaiset kuuluivat aktiivisesti Akateemiseen Karjala-Seuraan. Viime sotien jälkeen Wiipurilainen osakunta profiloitui kulttuurityöhön. Ylioppilaiden kulttuurikilpailujen ideoijana toimi Osakunnan kuraattori Leo Sario. Oma kuoro oli perustettu jo vuonna 1930. Nyt myös näyttelijät, lausujat ja muut kulttuurielämän taitajat tekivät Wiipurilaisesta Osakunnasta menestyneen.

Osakunta kokoontui aluksi yliopistossa tai esimerkiksi inspehtorin kotona, mutta jo Turun aikana osakunnalla tiedetään olleen huoneisto, koska osakunnan kirjastokin oli karttunut. Helsingissä osakunta sai myös käyttöönsä tai vuokrasi huoneistoja eri puolilla kaupunkia, kunnes ylioppilastalo valmistui vuonna 1870. Sieltä wiipurilaiset muuttivat heille suunniteltuun huoneistoon osakuntataloon eli uuteen ylioppilastaloon vuonna 1911. Sieltä oli lähdettävä 1972, jolloin osakunta muutti Liisankadulle.

Ilkka Kuivalainen

Tutkimus- ja keruuretket 1800-luvun lopulla

Keväällä 1874 Wiipurilaiseen Osakuntaan valittiin uusi kuraattori. Vaalin voitti pohjalainen dosentti, filosofian tohtori Otto Donner. Vaikka Donner oli sanskriitin ja vertailevan kielitieteen dosentti, hän oli julkaissut tutkimuksia myös suomalais-ugrilaisen kielitieteen alalta ja käsitellyt muun muassa Sammon arvoitusta. Otto Donner aloitti Wiipurilaisen osakunnan kuraattorina 26.9.1874, ja jo seuraavan viikon viikkokokouksessa 2.10.1874 hän teki aloitteen osakunnan kansatieteellisen keruun aloittamiseksi.

Donnerin mukaan keräämällä ja asettamalla näytteille esineitä omalta kotiseudulta voitaisiin lisätä ihmisten tietämystä suomalaisesta kansankulttuurista ja kulttuuriperinnöstä. Donner ehdottaakin, että ylioppilasosakuntien pitäisi harjoittaa vastaavaa toimintaa. ”Erityisesti meidän osakunnalla olisi tehtävää, löytäisihän se kotiseudultaan varmasti rikkaimman ja mielenkiintoisimman aineiston.” Ajatus oli, että jokainen ylioppilas keräisi omalta alueeltaan kulttuuriesineitä. Kansatieteellisen työn katsottiin muodostavan yhdistävän sillan kansan ja sen tutkijoiden välille. Esinekeruu hyödyttäisi siis molempia osapuolia lisäämällä ylioppilaiden kosketusta kansaan. Tarkoituksena oli alusta lähtien kerätä kattava karjalainen kansatieteellinen kokoelma, museo. Jo seuraavan joululoman aikana saatiin ensimmäiset esineet, muun muassa naisen puku Antreasta, Räisälästä ja Jääskestä Wiipurilaisen Osakunnan kokoelmaa varten.

Wiipurilainen osakunta kehotti myös muita osakuntia ryhtymään vastaavaan työhön omalla kotiseudullaan. Asia sai myönteisen vastaanoton eri osakunnissa ja päädyttiin siihen, että jokainen osakunta järjestää näyttelyyn alueelleen tyypillisen tuvansisutuksen kansanpukuihin puettuine pukunukkeineen. Kesällä 1876 pidetyssä taide- ja kotiteollisuusnäyttelyssä ylioppilaitten kansatieteellinen näyttely sai runsaasti kiitoksia. Näyttelyn päättymisen jälkeen osakuntien yhteinen toimikunta laati kiertokirjeen, jossa ilmoitettiin osakuntien tarkoituksena olevan perustaa ”yleinen kansallis-museo”. Siksi pitäisi mitä pikimmin koota ja säilyttää pukuja, huonekaluja ja yleensä kaikenlaisia esineitä, jotka valaisevat kansamme elämää ja tapoja.

Osakuntien kesäretket ovat siis yhteydessä Suomen museolaitoksen syntyyn. Osakuntien kokoelmista perustettiin ensimmäinen suomalainen laajan kokoelman sisältävä museo, Ylioppilaitten kansatieteellinen museo, jonka kokoelmat lahjoitettiin vuonna 1894 valtiolle Suomen kansallismuseon perustamista varten. Useat osakuntien esinekeräyksiin osallistuneet ylioppilaat saavuttivat myöhemmin merkittävän aseman suomalaisen kansatieteen tutkimuksessa ja tieteen kehittämisessä. Moni myös työskenteli museoissa.

Kotimaakunnan, Karjalan tutkimuksella oli selvät tieteelliset tavoitteet. Kotiseuturetkien aikana kerättiin kansanrunoutta, kansanesineistöä sekä valokuvattiin ja tallennettiin alueen kansanomaista kulttuuria. Samalla se olisi isänmaallis-kansallista työtä isänmaan ja kotiseudun hyväksi, kun lähestyttäisiin oman maakunnan rahvasta ja opetettaisiin sitäkin ymmärtämään oman menneisyytensä arvo. Taustalla vaikutti myös karelianistisen aatemaailman herääminen. Karelianismiin liittyy vahvasti kansallis-romanttinen taidesuunta, joka haki teemansa Karjalan laulumailta. Samaan aikaan alettiin myös kansanrunouden tallentamista harjoittaa entistä laajemmin ja kattavammin, erityisesti Karjalan alueella. Karjalan kansan katsottiin edustavan parhaiten säilynyttä, ihailtavaa suomalaista menneisyyttä. Wiipurilainen osakunta olikin selvästi aktiivisin osakunta esineistön keräämisessä.

5.3.1891 Wiipurilaisen osakunnan vuosijuhlassa kuraattori Theodor Schvindt korostaa kotiseudulle pitämässään puheessa sitä, että juuri Wiipurilaisen osakunnan kotiseudulla alkuperäinen suomalaisuus on säilynyt selvempänä kuin muualla Suomessa niin aineellisella kuin henkisellä alalla, mikä tekee alueesta kansatieteilijän unelman. Retkeillessään Viipurin läänin alueella Wiipurilaisen osakunnan ylioppilaat hakivat mahdollisimman alkuperäisenä säilynyttä elämänmuotoa. Keräämällä esineitä tutkimusmatkailijat antoivat arvoa kulttuurille, jonka he ymmärsivät olevan jo pian katoamassa.

Wiipurilainen osakunta on jatkanut kesäretkiperinnettään nykyaikaan asti, tosin viime vuosina kesäretki johonkin kanta-alueen kuntaan sisältää lähinnä kuntaan tutustumista ja mukavaa kesälomanviettoa. Viime kesänä kesäretki tehtiin Savitaipaleelle. Viimeksi keväällä 1987 nostettiin esille ajatus aloittaa parisenkymmentä vuotta sitten osakunnan toimintaan kuuluneet kotimaakunnan tutkimusretket uudelleen. Huhtikuussa 1988 osakunnan tutkimusretkikunta teki Ruokolahden kunnan kanssa yhteisen tutkimusretken, jonka aiheena oli Ruokolahden kirkonmäkeä käsittelevä yleisesite. Toimikunta tutustui aiheeseensa ensin Helsingissä ja teki retken Ruokolahdelle täydentääkseen Helsingissä kartoitettua tietoa Ruokolahdesta. Retken tuloksena julkaistiin Ruokolahden kirkonmäkeä esittelevä nelikielinen esite. Ehkä vastaavaa toimintaa voisi suunnitella osakunnan ohjelmaan tulevinakin vuosina.

Tuuli Rajavuori

Artikkeli on julkaistu Willissä 5/2002

Kommentointi on suljettu.